Uneton on lääkärille haastava potilas

Viime viikolla pidettiin jokavuotiset Lääkäripäivät. Torstaiaamupäivän aiheena oli unettomuuden hoito, ja se kokosi ison salin täyteen kuulijoita. Nimekäs puhujakaarti käsitteli alustuksissaan muun muassa unettomuuden uutta Käypä hoito -suositusta, ajankohtaisia asioita lääkehoidosta ja unettoman ajokykyä.

Olin mukana toimittajana, koska olen jälleen kerran tekemässä juttua tästä tutusta aiheesta. Sain paljon uutta tietoa ja tulin samalla miettineeksi, millainen uneton potilas on lääkärin kannalta. Kun yli puoli miljoonaa suomalaista kärsii pitkittyneestä unettomuudesta, meitä univammaisia riittää varmasti jokaisen terveyskeskus- ja työterveyslääkärin vastaanotolle.

Unen mekanismeista alkaa olla paljon tietoa. Näyttää siltä, että uni vaikuttaa lähes kaikkeen, ja melkein kaikki vaikuttaa uneen. Kun unettomuutta valittava potilas sitten pyytää apua lääkäriltä, pitäisikö lääkärin siinä 15–30 minuuttia kestävällä vastaanottoajalla saada kuntoon potilaan koko elämä? Sillä sitähän potilas odottaa, ehkä aika epärealistisesti, että lääkäri kykenisi hetkessä ratkaisemaan kuukausia tai vuosia vaivanneen unihäiriön.

Lääkäri ehtii ensimmäisellä käynnillä kysellä potilaan tärkeimmät taustatiedot, tarkistaa yleisen terveydentilan ja pyytää ehkä pitämään unipäiväkirjaa. Seuraavan ajan potilas saa parhaimmillaan kymmenen, pahimmillaan 60 päivän päästä. Mutta mitä tehdä uutta aikaa odottaessaan? Houkutella unta ja toivoa parasta?

Potilas saattaa suoraan pyytää unilääkettä, tai lääkäri saattaa ehdottaa sitä. Ahdistuneen, unettomuuden vuoksi ehkä työkyvyttömän potilaan pitää saada apua. Potilas lähtee vastaanotolta unilääkeresepti kourassaan.

Suomessa varsinaisia unilääkkeitä syö noin 300 000 potilasta. Lisäksi muita lääkkeitä, kuten masennus- ja psykoosilääkkeitä sekä antihistamiineja, käytetään niiden väsyttävän vaikutuksen vuoksi, mutta ne eivät näy tässä tilastossa.

Unilääkkeiden haitoista on paljon uutta tietoa. Joidenkin vaikutusaika onkin pidempi kuin on aiemmin luultu. Riipuvuusriskit tiedostetaan entistä paremmin. Uusimpien tutkimusten mukaan unilääkkeiden pitkäaikaisesta käytöstä on enemmmän haittaa kuin hyötyä.

Uusittu Käypä hoito -suositus linjaa vahvasti käyttämään unettomuuden hoidossa lääkkeettömiä keinoja eli kognitiivis-behavioraalisia menetelmiä. Niitä on kuitenkin tarjolla vain siellä täällä. Jos lääkärillä ei ole omassa tiimissään unenhuoltoon koulutettua hoitajaa, mitä muita vaihtoehtoja lääkärillä on kuin kirjoittaa unilääkeresepti?

Kun unettomuuden kokemuksesta kertova Valvomo-kirjani (Otava) ilmestyi tammikuun alussa, olen ollut monessa mediassa. Jostain syystä otsikoihin näytetään mieluiten nostavan unilääkkeet ja 25 vuoden piina. Myös sellaisia tulkintoja on näkynyt, että jouduin kamppailemaan ”ilman apua” tai että ”yksikään lääkäri ei kysynyt syytä”.

Noin yksinkertainen tarina ei kuitenkaan ole. On totta, että söin unilääkkeitä 25 vuoden ajan säännöllisen epäsäännöllisesti. Mutta olen sekä hakenut että saanut apua, ja ensiksi nimenomaan lääkäreiltä. Monet lääkärit ovat auttanut minua kaikin käytettävissä olevin keinoin. Eivät ehkä ole kovin syvällisesti pureutuneet unettomuuden syihin, mutta pyrkineet löytämään parhaat mahdollisen avun.

On turhaa rakentaa tässäkään asiassa poteroita potilaiden, lääkäreiden ja muita hoitomuotoja edustavien tahojen välille. On yksioikoista demonisoida lääkkeitä, ja turhaa kuvitella, että unettomuuden ongelmaan olisi yksi, yleispätevä ratkaisu. Asia ei ole mustavalkoinen, eikä sama hoito tepsi kaikille. Toivottavasti vaihtoehtoja on tulevaisuudessa enemmän. Lääkkeitä ja ei-lääkkeitä.

 

Sinäkin siis?

Kuluneen viikon aikana olen kirjoittanut satoja ja satoja vastauksia viesteihin, joita alkoi tulvia erityisesti Helsingin Sanomien julkaiseman   haastatteluni jälkeen. Tiesin kyllä, että unettomuus kiinnostaa ja että se on yleinen vaiva. Silti kontaktien määrä yllätti. Oikeastaan se järkytti.

Olen saanut lukea riipaisevia kertomuksia siitä, miten kymmeniä vuosia jatkunut unettomuus on vienyt itsetunnon, elämänhalun ja työkyvyn. Moni sanoo, ettei kehtaa puhua työkavereille tai tuttaville ongelmansa syvyydesta. Yhtä moni on kertonut kokemuksiaan siitä, miten unettomutta vähätellään. ”Pää tyynyyn vaan, kyllä sitä sitten lopulta nukkuu”, kuulee sanottavan. Ja kun tarpeeksi monta kertaa huomaa, ettei tule oikeasti kuulluksi, lakkaa puhumasta.

Itsekin median ammattilaisena olen seurannut tarkasti, mitä unesta kirjoitetaan. Ja kyllähän siitä kirjoitetaan, todella paljon. Aikakaus- ja sanomalehdissä sekä sähköisissä medioissa on säännöllisesti juttuja nukkumisen tärkeydestä ja vinkkejä paremman unen saantiin. Miksi sitten unettomista tuntuu, ettei asiasta puhuta tarpeeksi?

Ehkä siksi, että harvoin kysytään unettomilta itseltään, miltä heistä tuntuu. Ehkä siksi reaktio oli niin vahva, kun kerroin oman kokemukseni: kuin kuohujuomapullosta olisi otettu korkki pois. ”Kuin olisin lukenut omasta elämästäni”, ”vihdoinkin joku kertoo, mitä se oikeasti on”, ”luin tarinaasi silmät kyynelissä”.

Nuku paremmin –keskusteluryhmään on tulvinut uusia jäseniä, lähes sata joka päivä. Melkein jokainen kommentoi: vihdoinkin löysin kaltaisiani. On ollut riemastuttavaa ja liikuttavaa lukea keskusteluja, jotka kuulostavat samalta kuin kauan toisiltaan hukassa olleiden jälleennäkemiset. ”Sinäkin siis?”

Välilllä Valvomo-kirjaa kirjoittessani mietin, onkohan tässä mitään järkeä. Kiinnostaako  ketään, mitä minä yksinäni yöllä mietin? Jo näiden muutamien päivien kokemus vahvistaa: oli siinä.