Kuluneen viikon aikana olen kirjoittanut satoja ja satoja vastauksia viesteihin, joita alkoi tulvia erityisesti Helsingin Sanomien julkaiseman haastatteluni jälkeen. Tiesin kyllä, että unettomuus kiinnostaa ja että se on yleinen vaiva. Silti kontaktien määrä yllätti. Oikeastaan se järkytti.
Olen saanut lukea riipaisevia kertomuksia siitä, miten kymmeniä vuosia jatkunut unettomuus on vienyt itsetunnon, elämänhalun ja työkyvyn. Moni sanoo, ettei kehtaa puhua työkavereille tai tuttaville ongelmansa syvyydesta. Yhtä moni on kertonut kokemuksiaan siitä, miten unettomutta vähätellään. ”Pää tyynyyn vaan, kyllä sitä sitten lopulta nukkuu”, kuulee sanottavan. Ja kun tarpeeksi monta kertaa huomaa, ettei tule oikeasti kuulluksi, lakkaa puhumasta.
Itsekin median ammattilaisena olen seurannut tarkasti, mitä unesta kirjoitetaan. Ja kyllähän siitä kirjoitetaan, todella paljon. Aikakaus- ja sanomalehdissä sekä sähköisissä medioissa on säännöllisesti juttuja nukkumisen tärkeydestä ja vinkkejä paremman unen saantiin. Miksi sitten unettomista tuntuu, ettei asiasta puhuta tarpeeksi?
Ehkä siksi, että harvoin kysytään unettomilta itseltään, miltä heistä tuntuu. Ehkä siksi reaktio oli niin vahva, kun kerroin oman kokemukseni: kuin kuohujuomapullosta olisi otettu korkki pois. ”Kuin olisin lukenut omasta elämästäni”, ”vihdoinkin joku kertoo, mitä se oikeasti on”, ”luin tarinaasi silmät kyynelissä”.
Nuku paremmin –keskusteluryhmään on tulvinut uusia jäseniä, lähes sata joka päivä. Melkein jokainen kommentoi: vihdoinkin löysin kaltaisiani. On ollut riemastuttavaa ja liikuttavaa lukea keskusteluja, jotka kuulostavat samalta kuin kauan toisiltaan hukassa olleiden jälleennäkemiset. ”Sinäkin siis?”
Välilllä Valvomo-kirjaa kirjoittessani mietin, onkohan tässä mitään järkeä. Kiinnostaako ketään, mitä minä yksinäni yöllä mietin? Jo näiden muutamien päivien kokemus vahvistaa: oli siinä.