Kun kirjoitin Valvomo-kirjan, omakohtaisen tarinan unettomuudesta, sain kuulla monilta käsikirjoituksen ennakkoon lukeneilta kommentin: ”Miksi et ole kertonut? Miksi et koskaan sanonut, millaisia kärsimyksiä valvominen on aiheuttanut?”
Kirjoitusprosessin aikana taisin hämmästyä sitä itsekin. Että tällaistako elämäni tosiaan on ollut? Kun kokemukset kirjoitaa sanoiksi ja lauseiksi, näkee itsekin selvemmin ja syvemmälle.
Kirjoitusprosessi opetti minua myös ymmärtämään itseäni. Ei unettomuudesta halua koko ajan puhua. Ei siltikään, vaikka se jäytää jaksamista ja vie elämästä mehut, joskus ihan viimeiseen tippaan saakka. Siitä ei kerta kaikkiaan jaksa puhua, ei aina edes läheisimmille ihmisille.
Yön surkeimmat hetket, pelottavimmat peikot ja ahdistuneimmat huokaukset peittyvät päivän touhuihin. Päivänvalossa huolet asettuvat taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Möröt kaikkoavat, epämääräiset pelot saavat nimen ja niihin löytyy ratkaisuja. Päivällä asiat ovat ihan toisin.
Siksi yöasioista ei tule päivällä puhutuksi. Sitä vain menee ja tekee ja selviytyy – jälleen kerran, vaikka unenpuute kirvelee silmissä, vaikka aivoissa on tahmaa ja vaikka hienomotoriikka on ihan hukassa.
Sillä aina sitä myös toivoo, että seuraava yö olisi parempi. Että nyt kolmen, neljän tai kymmenen huonosti nukutun yön jälkeen seuraisi yksi parempi. Aina uudelleen toivoo, että olisi yhtäkkiä oppinut nukkumaan.